Kinkeriperinne
Kinkerit oli se taikasana, jolla suomalaiset nousivat lukutaidollisena kansana maailman ykköseksi. Papit ja kanttorit toimivat kuin EU-virkailijat nykyään: pilkuntarkkaa tehtävän toimittamista!
Nykyään kinkerit taitavat olla yksi tärkeimmistä kristillisten arvojen kulttuurin ylläpitämisen ja tietämisen keskustelevista foorumeista.
Tässä Suodenniemen kinkerikuulutuksessa näkyy vielä hyvän ajan henki - juuri ennen nälkävuosien tuskaa.
"Kanttori hakee nyt renki Fransin tänne..."
Vuonna 1685 määrättiin pidettäviksi kinkerit seurakunnissa.
Sana €kinkerit€ tarkoittaa €elämisen eväät€
€Lukukinkereiden€ vakiintuminen tapahtui vasta 1700-luvun loppupuolella. Seurakunnat jaettiin kinkeripiireihin. Kussakin piirissä talot järjestivät vuorollaan kinkerit. Sisäluvun ja kristinopin taitojen ohella kinkereillä tarkkailtiin myös perheiden yleistä hyvinvointia ja seurakuntalaisten siveellisyyttä.
Kinkereiden pelottavin tilaisuus oli lukutoimitus, josta pidettiin pöytäkirjaa. Siihen ja jokaisen lukijan henkilökohtaiseen €lukuseteliin€ kirjattiin kunkin henkilön lukutaito erikoisella viivamerkinnällä. Hyvä lukija sai nimensä kohdalle äksän €X€, taidon tason heiketessä X menetti sakaran kerrallaa. Raumalla sanottiin että tuli €kontpual€ = jalkapuoli. Onnettomin merkki oli viimeisestäkin sakarasta jäljelle jäänyt kärpäsen kakka eli pelkkä piste. Miinusmerkki tarkoitti sitä ettei ollut tullut ollenkaan paikalle, tai haettaessakaan ei löytynyt.
Kinkereiden yhteydessä keskusteltiin myös monista seurakunnallisista kysymyksistä, kuten sairaan- ja köyhäinhoidon järjestämisestä, pyhäkoulutyöstä ja hartauselämästä. Nämä aiheet taitavat tulla jälleen ajankohtaisiksi, kylien omiksi asioiksi.
Kinkereiden luonne muuttui 1900-luvun alussa kuulustelutilaisuuksista hartaustilaisuuksiksi.
Kesäkinkerit vastasivat osaksi pyhäkoulutarkastusta, osaksi lasten kuulustelua.
Rippikoululaisten oli aina oltava paikalla oppimassa ja näyttämässä yhteiskuntakelpoisuuttaan.
Sana €kinkerit€ tarkoittaa €elämisen eväät€
€Lukukinkereiden€ vakiintuminen tapahtui vasta 1700-luvun loppupuolella. Seurakunnat jaettiin kinkeripiireihin. Kussakin piirissä talot järjestivät vuorollaan kinkerit. Sisäluvun ja kristinopin taitojen ohella kinkereillä tarkkailtiin myös perheiden yleistä hyvinvointia ja seurakuntalaisten siveellisyyttä.
Kinkereiden pelottavin tilaisuus oli lukutoimitus, josta pidettiin pöytäkirjaa. Siihen ja jokaisen lukijan henkilökohtaiseen €lukuseteliin€ kirjattiin kunkin henkilön lukutaito erikoisella viivamerkinnällä. Hyvä lukija sai nimensä kohdalle äksän €X€, taidon tason heiketessä X menetti sakaran kerrallaa. Raumalla sanottiin että tuli €kontpual€ = jalkapuoli. Onnettomin merkki oli viimeisestäkin sakarasta jäljelle jäänyt kärpäsen kakka eli pelkkä piste. Miinusmerkki tarkoitti sitä ettei ollut tullut ollenkaan paikalle, tai haettaessakaan ei löytynyt.
Kinkereiden yhteydessä keskusteltiin myös monista seurakunnallisista kysymyksistä, kuten sairaan- ja köyhäinhoidon järjestämisestä, pyhäkoulutyöstä ja hartauselämästä. Nämä aiheet taitavat tulla jälleen ajankohtaisiksi, kylien omiksi asioiksi.
Kinkereiden luonne muuttui 1900-luvun alussa kuulustelutilaisuuksista hartaustilaisuuksiksi.
Kesäkinkerit vastasivat osaksi pyhäkoulutarkastusta, osaksi lasten kuulustelua.
Rippikoululaisten oli aina oltava paikalla oppimassa ja näyttämässä yhteiskuntakelpoisuuttaan.